Saamelaisten oikeudet toteutuvat tuomioistuimissa, mutta sen hinta on korkea
Taannoin vietettiin saamelaisten kansallispäivää ja Saamen lippu nousi moneen salkoon. Saamelaisten asema alkuperäiskansana vaatisi kuitenkin jokapäiväistä huomiota heidän laillisten oikeuksiensa toteutumiseksi. Nyt se on usein pitkien oikeusprosessien takana.
Yksi pitkä ja erittäin merkittävä oikeusprosessi päättyi hiljattain Ruotsissa. Ruotsin korkein oikeus päätti, että Girjas-nimisen saamelaiskylän poronhoito-oikeus kattaa myös yksinoikeuden metsästykseen ja kalastukseen kyseisellä Ruotsin valtion omistamalla alueella. Ruotsin valtio on näin ollen estynyt luovuttamaan näitä oikeuksia muille.
Oikeuksien hakeminen tuomioistuinten kautta ei kuitenkaan ole helppoa. Girjas-oikeudenkäynti on vaatinut valtavia ponnistuksia ja aiheuttanut suuria rasitteita kyseiselle saamelaiskylälle ja muille siihen osallistuneille. Asian käsittely kolmessa oikeusasteessa on kestänyt yli 10 vuotta ja oikeudenkäyntikulut nousivat kokonaisuudessaan kolmeen miljoonaan euroon. Korkeimman oikeuden päätöksen seurauksena monet saamelaiset ovat joutuneet kokemaan rasistisia hyökkäyksiä, mihin Ruotsin pääministerikin on saanut puuttua. Osasyynä kielteisiin reaktioihin saattaa olla sekä Ruotsissa että Suomessa todettu huono tietämys saamelaisista ja etenkin saamelaisten asemaan alkuperäiskansana liittyvistä kansainvälisesti tunnustetuista oikeuksista. Tuomioistuinten päätöksillä on siksi myös valistava merkitys muistutuksena siitä mihin saamelaisten oikeudet perustuvat.
Girjas-päätöksessä tulee esiin saamelaisten historia Ruotsin vallan alla. Poronhoito on Ruotsissa saamelaisten yksinoikeus ja poronhoitoa harjoitetaan saamelaiskyliksi kutsutuissa yksiköissä.
Ruotsin poronhoitolain mukaan metsästys ja kalastus ovat osa saamelaisten poronhoito-oikeutta riippumatta siitä kenen omistuksessa kyseinen maa-alue on, mutta kyseinen oikeus ei kata oikeuksien luovuttamista ulkopuoliselle. Valtion omistamilla nk. kruununmailla tämä oikeus on kuulunut valtiolle ja luvista on päättänyt aluehallinnollisella tasolla lääninhallitukset. Ulkopuolisten mahdollisuutta harjoittaa kalastusta sekä pienriistan metsästystä valtion omistuksessa olevilla poronhoitoalueilla laajennettiin huomattavasti 1990-luvulla.
Girjaksen saamelaiskylä haastoi Ruotsin valtion oikeuteen vaatien tähän muutosta. Saamelaiskylä vetosi sekä Ruotsin perustuslakiin että kansainväliseen oikeuteen ja vaati että kalastus- ja metsästysoikeudet kyseisillä alueilla olisivat saamelaisten yksinoikeus, minkä vuoksi valtiolla ei olisi oikeutta luovuttaa niitä muille.
Korkein oikeus pohti perusteellisesti miten poronhoitoon liittyneet metsästys- ja kalastusoikeudet olivat vuosisatojen aikana kehittyneet ja toteutuneet valtion omistukseen tulleella Girjaksen poronhoitoalueella. Tuomiossa painotettiin kansainvälisen oikeuden eri lähteiden edellyttämää alkuperäiskansojen tapojen kunnioitusta kansallisen lainsäädännön tulkinnassa. Oikeus totesi esimerkiksi että tapaoikeutta koskevalla ILO 169-sopimuksen 8.1 artiklalla on periaatteellinen merkitys kyseisessä asiassa, siitä huolimatta ettei Ruotsi – niin kuin ei Suomikaan - ole ratifioinut kyseistä sopimusta.
Ruotsin oikeuskäytännössä on myös käsite ikimuistoisesta (urminneshävd), perinteisestä nautinnasta, mikä muistuttaa paljolti tapaoikeuskäsitettä. Siihen vedotaan etenkin pitkäaikaiseen maankäyttöön liittyvissä tapauksissa ja se tunnustetaan Ruotsin metsästys- ja kalastuslaeissa. Korkein oikeus päätyi Girjas-tapauksessa siihen, että saamelaisten oikeudet tällä tietyllä alueella perustuvat juuri urminneshävd -oikeusperusteeseen. Saamelaiset olivat käyttäneet kyseistä aluetta jo vuosisatoja, minkä takia heillä oli siihen ikimuistoinen nautintaoikeus. Vaikka Ruotsin valtio oli jo 1700-luvun puolivälistä ja etenkin ensimmäisen poronhoitolain myötä v. 1886 alkanut rajoittaa saamelaisten oikeuksia, se ei kuitenkaan ollut muuttanut tilannetta tällä alueella niin ratkaisevasti, että se olisi mitätöinyt saamelaisten ikimuistoiseen nautintaan perustuvan oikeusaseman. Korkein oikeus katsoi näin ollen saamelaiskylälle kuuluvan yksinomainen oikeus kalastukseen ja metsästykseen poronhoitoalueellaan ja sen vuoksi myös oikeus määrätä ulkopuolisten oikeudesta metsästää ja kalastaa kyseisellä alueella.
Girjas-tuomio on merkittävä. Paitsi itse päätöksen kohdalta, niin sen perusteluista löytyy myös muita tärkeitä periaatteellisia kannanottoja, joilla saattaa olla vaikutusta saamelaisten oikeuksia koskeviin oikeudenkäynteihin koko Sápmialueella. Oikeus toteaa esimerkiksi että sillä ei ole syytä poiketa normaalista käytännöstä todistustaakan suhteen, mutta huomio samalla valtion etuoikeutetun aseman saada käyttöönsä kirjallisia lähteitä sekä sellaisten historiallisten lähteiden mahdollisen virheellisyyden viranomaisten hyväksi. Juuri puutteellinen historiallinen todistemateriaali on usein suuri pulma alkuperäiskansojen oikeuksien puolustuksessa. On siksi tärkeää, että oikeus on huomioinut tätä koskevan epätasapainon osapuolten välillä.
Suomessa on meneillään vastaavanlainen oikeusprosessi. Tapauksessa on kyse saamelaisten oikeudesta kalastaa ilman metsähallituksen lupaa. Lapin käräjäoikeuden ratkaisun mukaan kalastaminen vastaajien kotijoessa, Vetsijoessa on olennainen osa perustuslain 17 §:n 3 momentin turvaamasta oikeudesta alkuperäiskansana ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan. Päätös saamelaisten kalastusoikeuksista on tärkeä tunnustus saamelaisten perustuslaillisista oikeuksista kansainvälisen oikeuden valossa. Syyttäjä on valittanut ratkaisusta vastaajien suostumuksen mukaisesti suoraan korkeimpaan oikeuteen, jonka ratkaisu on odotettavissa lähiaikoina.
Oikeudenkäynneillä on kuitenkin myös hintansa, eikä pelkästään rahallisesti mistä jo alussa mainitsimme. On sangen ikävää, että Girjas-tuomio paljastaa myös aikoinaan Ruotsin valtion aikaansaaman jakautumisen saamelaiskyliin kuuluvien ja muiden saamelaisten keskuudessa, mikä näkyy pelossa tuomion vaikutuksesta eri saamelaisryhmien mahdollisuuksiin. Saamelaiset ovat joutuneet ja joutuvat yhä enemmän väistymään pienemmille alueille, pois perinteisistä elinkeinoistaan.
Voimme vain toivoa että Girjas- ja muiden tulevien oikeudenkäyntien loppuselvittelyissä lainsäätäjät huomioivat mitä uhrautuvaisuutta oikeuksien hakeminen yksittäisten tapausten kautta vaatii. Suotavaa olisi että lainsäädäntö jo lähtökohtaisesti ohjaisi yhteiskuntamme toimijoita toteuttamaan kaikkien saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana. Suomella ja Ruotsilla on tässä suuri vastuu. Täällä on alkuperäiskansan koti.
